Elämää Zimbabwessa – ”Kuinka sä uskallat lähteä?”


Istuin tällä viikolla työpaikkani järjestämässä tilaisuudessa, jossa yhtenä puhujana oli Ruotsin armeijan entinen everstiluutnantti ja helikopterilentäjä Robert Karjel. Hän puhui muun muassa haasteiden kohtaamisesta vaativissa ympäristöissä sekä ihmisten johtamisesta, motivoinnista ja tiimityöstä. Hänen esityksensä sisälsi hurjiakin tarinoita ja videoita kopteritehtävistä Somalian rannikolta, muun muassa kohtaamisista Somalian merirosvojen kanssa.

Robert oli loistava puhuja, joka osasi kertoa tarinansa niin kiinnostavasti, että koko 300-päinen yleisö jaksoi kuunnella keskittyneesti koko esityksen ajan. Kaikenlaisia työpäiviä sitä voikin ihmisellä olla.

Toisaalta esitys vähän suretti. Mietin, kuinka se taas vahvisti ikäviä ennakkoluuloja, joita monilla on useimmista Afrikan maista. Esityksessä kun esiteltiin vain maanosan ikäviä puolia. Törmään usein näihin kahteen ajatukseen: 1) Afrikka on pelottava paikka ja 2) Afrikka on yksi iso maa.

Näiden lisäksi yksi takuuvarma oletus on, että Afrikasta saa jonkun vakavan taudin. Ainakaan ilman pahemman luokan vatsatautia reissusta ei voi selvitä. Ennen Zimbabween lähtöä ihmiset kysyivät yleensä ensimmäisenä reissusta kuultuaan: ”Kuinka sä uskallat lähteä sinne?”. Yksi suomalainen tuttuni kysyi Zimbabwessa ollessani, minkälainen adoptiopolitiikka Afrikassa tällä hetkellä on. Mietin, mahtoikohan hän tarkoittaa Marokkoa, Etelä-Afrikkaa, Keniaa vai kenties Egyptiä.

Toisenlaisia tarinoita

Vaikka Afrikassa on paljon ongelmia, köyhyyttä ja kurjuutta, haluaisin kertoa sieltä ihan toisenlaisia tarinoita. Zimbabwesta haluaisin kertoa väreistä, tuoksuista, valosta, ystävällisistä ihmisistä, satumaisesta savannista, punaisena hohkaavasta maasta, ilosta, laulusta ja tanssista. Mietin jatkuvasti, miksi meitä suomalaisia ahdistaa ja masentaa, vaikka meillä on esimerkiksi Zimbabween verrattuna asiat niin hyvin. Joka viides suomalainen sairastuu THL:n mukaan masennukseen elämänsä aikana.

Zimbabwessa vietettyjen viikkojen aikana en pelännyt kertaakaan. En ole myöskään pelännyt aiemmin muissa Afrikan maissa reissatessani. Toki olen aina huolehtinut, että en liiku pimeällä ulkona, varsinkaan yksin. Hararessa minusta huolehti vielä liikuttavan ihana paikallinen kotiväki, joka huolestui heti, jos minua ei alkanut näkyä juoksulenkiltä takaisin, kun ilta alkoi hämärtää. Muutamia ylimääräisiä sydämentykytyksiä ovat aiheuttaneet ainoastaan safarilla kohdatut leijonat, virtahevot ja biisonit. Ja tietysti vastaan on ollut tullut paikkoja, jotka eivät ole olleet niin kovin mukavia.

Yhtenä sunnuntaina zimbabwelainen kollegani Nyaradzai kutsui minut mukaansa kirkkoon. Lähdin uteliaana matkaan, koska arvelin näkeväni paljon tanssia ja kuulevani hienoa musiikkia ja laulua. Häkellyin, kun ehkä pari-kolmekymmentä paikallista osallistujaa tuli esittäytymään, halaamaan koko salin ainoaa valkoihoista ja toivottamaan minut tervetulleeksi kirkkoon. Tämä kertoo paljon zimbabwelaisesta ystävällisyydestä.